Itämeren kalan ja muun kotimaisen kalan ympäristömyrkyt: PCDD/F-, PCB-, PBDE-, PFCja OT-yhdisteet : EU-kalat ll

Abstract

EU-KALAT II hankkeessa tuotettiin tietoa Itämeren kalojen ja kotimaisten järvikalojen sekä kasvatettujen kalojen PCDD/F- ja PCB- sekä PBDE-pitoisuuksista eri ikäisissä ja kokoisissa kaloissa sekä lajeittain että alueittain. Hankkeessa tutkittiin myös perfluorattuja yhdisteitä (PFC) ja organotina (OT)-yhdisteitä sekä lihaksesta että maksasta. Tutkimuksesta saatiin uutta tietoa kalojen haitallisten aineiden pitoisuuksista riskinhallintaa varten. Vuoden 2009 tuloksia verrattiin aikaisempiin tuloksiin vuosilta 2002-2003. Itämeren ja muun kotimaisen kalan PCDD/F- ja PCB-pitoisuuksista nousevat esiin samat kalalajit, joiden on aiemminkin todettu keräävän näitä ympäristömyrkkyjä. Silakka, lohi ja meritaimen sekä nahkiainen ja tässä hankkeessa lisäksi kampela Kotkan alueelta ylittävät PCDD/F- ja PCB-yhdisteille asetetut enimmäispitoisuusrajat. Itämeren kaloista, kilohailin, muikun, ahvenen, hauen, kuhan, mateen ja turskan dioksiinien mediaanipitoisuudet eivät yllä edes puoleen sallitusta enimmäispitoisuudesta, joka on 4 pg/g tuorepainoa. Kun verrataan vuoden 2002-2003 pitoisuuksia vuoden 2009 PCDD/F- ja PCB- sekä PBDE-yhdisteiden pitoisuuksiin, ovat lohen ja silakan keskimääräiset pitoisuudet pienentyneet. Avomerialueiden OT-pitoisuudet lihaksessa olivat noin kolmanneksen pienemmät kuin vuonna 2005–2007 pyydetyissä näytteissä. Pahimpia Itämeren ympäristömyrkkyjä ovat edelleen dioksiinit ja dioksiininkaltaiset PCB-yhdisteet. PBDE- ja PFOS- ja OTpitoisuudet ovat pieniä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Useista kalalajeista suurimmat haitta-aineiden pitoisuudet todettiin seuraavilta alueilta: Selkämereltä Porin edusta ja Turun ja Kotkan pyyntialueet sekä kaikkein pahimpana Helsingin Vanhankaupunginlahti, jossa sekä OT- että PFOS-pitoisuudet antavat aihetta suositella kulutuksen rajoittamista, ainakin isojen ahventen osalta.